Asiaa ääntämisestä ja selkeitä konsteja sen parantamiseen

Kysymys kuuluu: Voiko suomenkielinen enkunkäyttäjä saavuttaa uskottavan enkun ääntämyksen? Tottahan toki! Monien muiden kielten alkuperäispuhujien on paljon vaikeampaa häivyttää oman äidinkielensä piirteitä puhuessaan englantia. Ranskalaisen bongaa aika äkkiä, samoin saksalaisen. Ruotsalaisilla on myös helmasyntejä, joista he harvoin pääsevät eroon: popin kuningas Michael Jackson on Ruotsissa ‘majkel jäkson‘, The Beatles on ‘biittels‘ ja tennistä pelataan Wimbledonin sijasta ‘wimbeldonissa‘. No, Suomessa The Beatles (nuorille tiedoksi, että se on kaikkien aikojen suosituin yhtye) on valitettavasti usein ‘beatless‘ eli siis ettei olisi bändillä muka ollut juuri rytmiä soitossaan. Yeah, right!

Ääntämyksen puutteellinen taso saattaa itse asiassa olla suurin ymmärretyksi tulemisen este. Vaimo oli Lontoossa kaksi vuotta töissä ja vahvistaa tämän. Suomalaisilla enkuntaito jää harvoin kiinni sanavaraston rajallisuudesta; useammin esteenä tahtoo olla kotikutoinen ääntämys. Pidä sanan osaamisen kriteerinä siis myös sanan ääntämisen hallintaa nyt kun olet vielä kielen opetteluvaiheessa. Muista koko ajan, että treenaat kokonaisvaltaisesti: myös kielen puhuminen pitää olla mukana agendassa ja jos puhekumppania ei aina ole saatavilla, pälätä vaan enkkua ääneen. Läksytekstejä, muita tekstejä, juttele itsellesi ääneen.

Mikäs se tekikään mestarin? Hmmm… HARJOITUS! Jääkiekkovalmentaja Juhani Tamminen sanoi, että laukomaan oppii laukomalla. Samalla tavoin ääntämään oppii … ÄÄNTÄMÄLLÄ. Siis omaa suullista osallistumista koko ajan mukaan, kun treenaat enkkua. Taidon kuin taidon kuulemma oppii, kun harjoittelee 10 000 tuntia. Ihan tuommoisia määriä emme tarvitse: apinoi kaikkea kuulemaasi ja puhu paljon, lue ääneen paljon, kuuntele äänikirjoja tekstin kera, niin uskottavan ääntämyksen piirteet siirtyvät pikkuhiljaa lihasmuistiin.

Suomalaisen sanotaan usein puhuvan ns. rallienglantia ja sehän tarkoittaa, että “aim spiikking inglis laik tis pikoos aim a vinn änd äksöli ai saund laik a klaun vit ö ret nous pat tät dasent mätö pikoos huu sud teik spiikking inglis siöriösli enivei änd huu aa juu tu tell enibadi hau tu took änd if you kritisais mai pronansieissön in eni vei i vill pii imoussonälly hööt foo tö rest ov mai laif” Niinpä niin. Kamoon, olemme tällaisen yläpuolella ja pystymme selkeään ja ymmärrettävään ääntämykseen silti sortumatta diivailuun.

Suuvärkin osat ovat briteillä ja suomalaisilla samat ja äänteetkin löytyvät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta molemmista kielistä. Kielten erilaisuus näkyy siinä, että nuo äänteet tehdään heillä ja meillä hiukan eri paikoissa ja eri korostuksilla, tosin monia ihan samoja äänteitä löytyy. Tämähän käy järkeen: ihminen on ympäristönsä tuote ja enkku EI ole katsonut suomen kielestä mallia sitten millään tasolla. Tämä pakottaa meidät katsomaan näitä enkun äänteitäkin tarkasti ja jos haluamme kuulostaa britiltä, niin suomen kielen äänteiden soundia pitää muuttaa tarvittaessa. Tämä on tärkeää pitää mielessä.

Suomen kielen sanat painotetaan melkein aina eka tavulle. Tämä ominaisuus tulee helposti vietyä enkkuun, vaikka siellä tilanne on aivan toinen. Enkussa sanapaino voi vaihdella kovastikin: photo, photography, photographic. Ja miten tavujako menikään enkussa? Kompakysymys, ehhehe. Enkun tavujakoa ei käsitellä edes enkun yliopisto-opinnoissa sillä se on aika monimutkainen homma eikä hyödytä tarpeeksi meitä vieraan kielen oppijoita. Olen lukenut jostain, että ihminen jaottelee uutta kieltä tavujen kokoisiin pätkiin vaikkei olisi mistään säännöistä edes tietoinen. Tämä perstuntuma tavuihin riittää kyllä meille enkunoppijoina. Muistetaan siis, että sanat enkussa eivät suinkaan aina painotu eka tavulle.

Suomen kielessä 99,9% sanan kirjaimista äännetään. Enkussa sanan kirjoitusasu ja ääntöasu ovat erkaantuneet toisistaan jo aikoja sitten eikä joka kirjainta enkun sanassa suinkaan äännetä. Lisäksi samat kirjaimet äännetään eri tavoilla eri sanoissa, Tämänkin seikan takia kannattaa opetella uuden sanan ääntöasu, jotta osaat tunnistaa sanan myös kuullun virrasta. Kahden peräkkäisen vokaaliäänteen muodostamaa kokonaisuutta sanotaan diftongiksi. Näitä on kummassakin kielessä eivätkä ne olekaan suomalaiselle vaikeita, koska niitä on meilläkin. Sen sijaan SUURI VAARA suomalaiselle enkunääntäjälle on se, että koska omassa kielessämme sekä vokaalit, että konsonantit äännetään kunnolla, vokaalien vahvana ääntäminen siirretään enkun ääntämykseen. Sekä vokaalien, että diftongien ääntäminen liian voimakkaina on ehkä yleisin haksaus, jonka suomalainen oppija tekee ääntämyksensä kanssa. Palaan tähän kun päästään esimerkkeihin.

Yksi juttu, joka erottaa suomen kielen enkusta on intonaatio eli äänenkorkeus ja sen vaihtelu. Suomen kieli on tasaista menoa ilman isompia kiekaisuja tai ylipäätään äänenkorkeuden suuria vaihteluita. Tämä meille tyypillinen tasaisuus äänenkorkeudessa voidaan maailmalla tulkita ihan väärin. Aattelevat, että toi Suomivieras on ihan kyllästynyt ja asioista kiinnostumaton ja tyly. Tämähän EI ole vaikutelma, jonka haluamme itsestämme antaa. Siksi suomalaisen pitää laajentaa dynaamista skaalaansa enkkua puhuessaan. Äänen PITÄÄ mennä ylös ja alas kuin Linnanmäen vuoristorata. Tämä pyyntö kuulostaa suomalaisen korvassa keekoilulta, mutta ei ole sitä. On pakko pistää enkun kanssa tällainen näyttö päälle. Meillä ei esimerkiksi mene äänenkorkeus ylös, vaikka kysytään kysymys. Nouseva intonaatio kysymyslauseissa on maailmalla valtavirta ja meillä ei. Go figure. Enkussa kysymyssana-alkuiset kyssärit menevät ylös lopussa ja verbialkuiset kysymykset alas. Äänesi saa ja pitää mennä falsettiin asti toisinaan, vaikkapa ihmettelyä ilmaistessasi. Huom! Teillä miesoletetuilla ääni saa myös mennä falsettiin; se ei ole maskuliinisuudestanne pois, vaan päinvastoin lisää uskottavuuttanne.

Vielä yleistoteamuksia sanapainosta. Yhdessä sanassa on yksi (1) pääpainollinen tavu ja tämä äännetään kunnolla. Tulos tästä on se, että pääpainollinen tavu vie energiaa muilta tavuilta, jotka jäävät siis heikommin äännettäviksi. Pitkässä sanassa voi olla myös sivupainollinen tavu, mutta silti muut tavut palvelevat pääpainollista tavua. Mitä tästä seuraa? No vaikkapa se, että vokaaliäänteet menettävät energiaansa herra Stressed Syllablelle ja “tylsistyvät” heikoiksi versioiksi itsestään tai hyvin usein heikoksi keskivokaaliksi, jolla on nimikin: Švaa. Eli “rento öö”. Se ääni, joka tulee helposti suusta, kun miettii sanottavaa. Osaatko olla öönä? Siis tosi rento öö eikä mikään suomen kielen voimakkaampi tötteröhuuli-öö. Kuvassa alla onkin enkun yleisin vokaaliäänne! Hauska tutustua, Schwa! Muista käyttää tätä veijaria puheessasi vokaaleista eniten.

Vaikka suomalainen tietääkin, ettei enkun kirjoituksen joka kirjainta edes äännetä ja muutenkin ääntäminen on eri juttu kuin kirjoitusasu, vokaalien ääntämys tahtoo suomalaisella olla liian vahvaa (ehkä suomen kielen johdosta). Sanassa on siis se yksi (1) pääpainollinen tavu ja muiden tavujen vokaalit ja diftongit pitää ääntää heikkoina. Usein niin heikkoina, että ne kuuluvat vain Schwaana. Tämä on tärkeä pointti jos ja kun haluat kuulostaa natiivilta. Suomalainen tahtoo usein laittaa vokaaleille ja diftongeille liikaa energiaa enkussa. Liian voimallista ääntämystä. Liian ‘selkeää’ ääntämystä. Dount stuup tu ralli-inglis.

Sitten enkun äänteet. Suomi ei ole maailmankieli ja pitää muistaa se, että äänteet muissa kielissä ehkä kuulostavat tutuilta periaatteessa, mutta onhan niissä tietenkin eroja suomen kielen äänteisiin verrattuna. Opettele ja muista tärkeimmät erot ja hyvä tulee. Alla listaa tärkeimmistä vakuuttavaan ääntämykseen vaikuttavista eroista:

  • K, P, T: Näissä kuuluu semmoinen pieni H perässä ja ne ovat aika etisiä suussa. T on tiukka ja kun sen sanoo, sylki voi lentää. Esiintyvät koko ajan. Opettele.
  • L on enkussa tumma äänne. Kieli suussa alas ja leveäksi. Ei ole Jari Sillanpään heleä L, jonka hän oppi lapsuudessaan Ruotsissa.
  • R-äännettä ei enkussa päräytetä kuten suomen kielessä eikä se ole ranskalainen suunnilleen nielussa tehtävä ärrä. Ameriikassa ärrää viljellään ääntämyksessä enemmän, brittienkussa car on ‘kaa’. Ärrällä on duuni myös linkkiäänteenä kun muuten olisi kaksi vokaalia peräkkäin eri sanoissa (eli law and order = loorändorder)
  • S-äänne on etinen ja tiukka. Ssss kuin Harry Potterin kärmeskielessä. Siis erilainen kuin meidän löysempi ässä. Esiintyy koko ajan. Opettele.
  • θ ja ð eli se suomalaisten . Haahhaa, tuosta pääsemme eroon. Esimerkit ‘suu’ eli mouth’ , mauθ ja ‘tämä’ eli this, ‘ðis’. Kieli hampaiden väliin (älä pure) ja puske ilmaa ulos ilman kurkun värinää ja tulos on θ. Ota kurkunväristys (eli soinnillisuus) mukaan ja tulos on ð. Näitä äänteitä ei ole suomen kielessä, joten pientä opettelua ja harjoittelua tarvitaan, jos nämä eivät jo luonnostaan sinulle tule.
  • V/W-vaihtelu: V-äänteessä on oltava mukana VÄRINÄ. Eli ylähampaat alahuuleen VIE! Ja sitten pusketaan ilmaa ulos kurkunväristyksen kanssa ja muistetaan se VÄRINÄ. Jos värinä puuttuu, natiivi voi kuulla äänteesi W-äänteenä ja ero voi olla ratkaiseva: Jos kerrot komeista viiniköynnöksistä (vine) ilman värinää, natiivi kuulee sanan viini (wine). Tai sanan valittaa (whine).

Isot periaatteet sen kun jatkuvat: Enkussa kaikki sanat eivät suinkaan ole tasa-arvoisia äännettäessä. Tämä tahtoo suomalaisella helposti unohtua. Joka sanaa ei äännetä samanlaisella voimakkuudella, koska sanoilla on erilaisia duuneja. Yleistäen voimme kysyä, onko sana “vain” kielioppikoneiston ratas, vai tuoko se “peräti” uutta tietoa lauseeseen? Eli onko sana ns. kielioppisana vai ns. sisältösana. Nyrkkisääntö käykin järkeen: Kaikki tunnistavat kielioppisanat, joten ne ymmärretään “sinne päin”-ääntämyksellä. Kielioppikoneiston osina ne eivät tuo uutta tietoa lauseeseen. Sen sijaan sisältösanat ovat nimenomaan se lauseen uusi juttu ja siksi niitä pitää painottaa enemmän kuin kielioppisanoja. Alla on listattu tärkeimmät konnat kummassakin sanatyypissä.

There are some general rules as to which words, or parts of speech, are usually stressed. They are called content words (sisältösana) and they carry a lot of new information. Therefore they are given more weight in pronunciation. Content words include:

NOUNS                                                   kitchen, Peter, honesty

MAIN VERBS                                        open, build, laugh, shout

ADJECTIVES                                         beautiful, interesting, general

ADVERBS                                              often, carefully, beautifully

NEGATIVE AUXILIARIES                  don’t, can’t, aren’t

Non-stressed words are called function words or structure words (kielioppisana) . They have little meaning on their own, but they show grammatical relationships in and between sentences. Therefore we give them less emphasis in pronunciation. They include:

DETERMINERS                                    a, the, my, that

AUXILIARY VERBS                             am, were, have, had

PREPOSITIONS                                    before, of, under, among

CONJUNCTIONS                                  but, and, instead, while

PRONOUNS                                           they, she, him, it

“TO BE” AS THE MAIN VERB          am, is, are

Example

Read this sentence out loud:

A diligent student can learn convincing pronunciation.

And then this one:

He can come on Sunday as long as he doesn’t have to do any homework in the evening.

diligent student can learn convincing pronunciation.

He can come on Sunday as long as he doesn’t have to do any homework in the evening.

Both sentences take about the same time to say since there are five stressed words in each sentence.

Now practise with any text (Here’s one) by, say, underlining all the content words first. Then read aloud, focusing on stressing the underlined words and gliding over the non-stressed words. Awareness of and sensitivity to this difference between content words and structure words will quickly improve your pronunciation. Listen to native speakers and focus on how they stress certain words. By shaking off Finnish stress patterns and adopting English ones instead, you will be well on your way to convincing English pronunciation. No mean feat, eh?

****************************************************************************************

Tähän väliin itseäni viisaamman näkemystä ääntämisasioihin:

Here’s Marko Laakkonen with his approach to pronouncing consonants and vowels in English as well as his take on sentence stressrhythm and intonation.

Study Marko’s files and you can pass yourself off as a native speaker of English.

***************************************************************************************

Näistä käsitteistä pitäisi kyllä johtaa jotain helposti muistettavia yleisohjeita. Yritetään siis.

  • Altistushan se on kaiken osaamisen takana. Kuuntele siis paljon enkkua ja välillä voit toistella kuulemaasi perässä ja lukea tekstejä ääneen (vaikkapa läksytekstejä, jotka sinun oletetaan hallitsevan kaikin tavoin). Laula suosikkikappaleitasi, sillä niissä enkun musikaalisuus näkyy hyvin ja just tuo “sisältösanat ensin ja kielioppisanat hiiteen”-ajattelu.
  • Kielenopiskelu ei ole vain vastaanottavaa toimintaa (luokassa monet näyttävät luulevan noin): sinun pitää päässäsi sijaitsevan puheentuottamismekanismin (eli suun) kautta tuottaa itse enkkua eli ajaa kielen musikaalisuus ja ääntäminen lihasmuistiin. Miten voi tuosta vaan osata, jos ei harjoittele ja tee konkreettista tuottamista? Siis puhu ja kuuntele (tunneilla on paljon puheharjoituksia, jotka ovat tietenkin oivallisin paikka harjoitteluun).
  • Sinulla pitää olla aktiivinen pyrkimys uskottavaan ääntämykseen. Jos tunneilla kaverin kanssa lukee enkkua ääneen niin kuin sitä kirjoitetaan, vitsi naurattaa kaveriasi pari kertaa tunnilla, mutta näin maikkana luokan edestä seurattuna se ei enää oikein kanna. Ei kannata opetella vasiten sitä rallienkkua, sillä sitä ei kukaan maailmalla ymmärrä tai ei jaksa juuri kuunnella kohteliaisuuden vaatimaa aikaa pidempään.
  • Opettele painottamaan ääntämyksessä sisältösanoja ja “dissaamaan” kielioppisanoja. Unohda suomalainen joka sanan painottaminen, sillä enkussa on selkeästi eri säännöt painottamisessa. Onneksi sääntö on näin helppo muistaa. Myös kaikkien tuntemat fraasit voi asiayhteydestä riippuen loikkia nopsastikin, koska ne ovat itse asiassa tuttua materiaalia (ymmärretään vähemmästäkin).
  • Sanassa on vain yksi pääpaino. Seuraus tästä on siis, että jos kuulit kaksi painotusta, kuulit kaksi sanaa. Tämä auttaa kuullunymmärtämisessä.
  • Sanan sisällä painotettu tavu syö energiaa koko muulta sanalta ja tavujen vokaaleilta erityisesti. Pyri välttämään vokaalien yliääntämistä tai edes kovin voimakasta ääntämistä oikeastaan koko ajan. suomalainen tahtoo painottaa vokaaleja ja diftongeja aivan liikaa ja siitä se rallienglannin tuntu syntyy.
  • Nopea puherymi EI ole mikään itseisarvo. Selkeä ääntämys on sen sijaan tavoittelemisen arvoista. Ääntämys ja muutenkin puheen sujuvuus paranevat harjoituksen myötä ja toisaalta myös unohtuvat käytön puutteessa tai – mikä pahinta – eivät kehity ollenkaan. Miten tämmöisen käytännön toiminnan voisi olettaa kehittyvän ilman harjoittelua?
  • Enkussa pitää äänenkorkeuden vaihdella PALJON enemmän kuin suomen kielessä. Tasainen pölötys ei riitä ja antaa kyllästyneen vaikutelman. Muistele Linnanmäen vuoristorataa, siellä mennään ylös ja alas. Kysymyssana-alkuiset kysymykset menevät alas lopussa, verbialkuiset kysymykset vaan kiipeävät koko ajan ylöspäin. Luetteloissa luettelon jänenet menevät ylös ja viimeinen jäsen alas. Voit aloittaa lauseen ehkä hiukan korkealta ja lopettaa sen sitten alas niin kaikki tietävät, että lause loppuu. Tämä on kyllä ihan helppoa, kun vaan alkaa pölöttää.
  • Äänenpaino voi myös tulla hiukan alas pääpainotetun tavun kohdalla. Tärkeintä on, ettei puheessa ole vain yhtä tasaista nuottia. Se ei oikein enkkuun istu, vaikka suomen kielessä sitä esiintyykin.
  • Muista, että itse enkun äänteet eivät kuulosta samalta kuin suomen kielen äänteet. Kiinnitä huomiota T,P,K-aspiraatioon, S-tiukkuuteen, V:n värinään, TÖ-ääntämyksen välttämiseen ja vaikka U-äänteeseen, joka on jotain meidän uun ja yyn väliltä. Enkun äänteet löytyvät täältä.
  • Kuunnellessasi enkkua (vaikkapa läksykappaletta) voit kiinnittää huomiota eri kerroilla eri asioihin. Mihin äänenkorkeus menee? Erottuvatko sisältösanat (sulla voi olla tekstin nokan edessä)? Miten käy kielioppisanojen?
  • Tärkeintä on kuitenkin loppujen lopuksi rohkeus puhua kieltä ja jättää kieliopin koukeroiden ja mahdollisten ääntämisepävarmuuksien miettiminen taka-alalle kun pääset tekemisiin lajitovereiden kanssa ja enkku on kielenä. Se versio, mikä suusta ulos tulee, on hyvä versio. Jos keskustelussa sinulta ei tule mitään versiota, se ei ole hyvä. Suomalainen hyvä enkuntaitaja (siis sinä) ei saa jäädä taka-alalle liian korkean puhumiskynnyksen tai muun ylikriittisyyden takia.
  • Pidä aina välillä huomio ääntämisasioissa ja puhu paljon, lue ääneen, matki jne. niin huomaat kyllä, että ääntämyksesikin edistyy ajan oloon.
  • Tähän loppuun: Suomalainen toisinaan vetäytyy sen rallienglantinsa taakse eräänlaisena suojareaktiona. Vot? Duu vii häftu spiik ingis? Oukei! Aill tsäst put on tis red klauns nous and peint ö smail on mai veis änd aill pii redi tu spiik inglis. Äm ai biiing fani inaf foo juu? Jees, vii finns spiik gud inglish aftö midnait and tät miins aftö ten biörs. Huu kän teik spiikking inglis siöriösli? If ai took in tis fani vei, ai kän haid mai insekjuriti änd veö tis klauns maask. Meipi van dei aill staat peiing moor ätenssön tu pronaunssing inglish. Evribadi tells mii it vud bii in mai best intörest. Räli-inglis vas fani in klass ven i vas in skuul bat nau its not kuul enimoor. In tö kruul vööld juu häf tu meik ön effört tu saund rait and äksöli juu KÄN DUU IT if juu put joor maind tu it. Staat tudei! 🙂